Tarinan jatkosta...

Moi! Kaikki on varmasti huomanneet, että LC Fall on ollut aika hiljainen jo jonkin aikaa, koska mä oon ite pohtinut tarinan kohtaloa, ja nyt oon sitten tehnyt päätöksen ja selitän teille tilanteen.

Kun aloitin tekemään Tarinan kolmatta osaa olin tosi innoissani, koska siihen oli tulossa paljon jänniä juonenkäänteitä, mutta kun aloin pelaamaan huomasin, että peli lagitti TODELLA paljon, ja sain kymmenessä minuutissa hahmon kävelemään olohuoneesta jääkaapille, niin paljon se lagitti. Lisäksi siirtyessäni yläkerrasta alakertaan, kaikki hahmot olivat epätarkkoja ja tiukkareunaisia, ja siinäkin kesti taas todella pitkään että ne latautuivat normaaleiksi.

Tein päätöksen, että poistan perheen. Mutta sitten sain apua kaveriltani, joka antoi idean: Tee uusi perhe jossa Veronica on aikuinen. No, minä kokeilin sitä ja aloitin pelin niin että tein Aikuisen Veronican, hänelle teinilapsen ja teinille poikaystävän, tein siinä kohtaa jonkin verran tarinaa, jossa teini karkasi kotoa. Sen jälkeen tein taas uuden perheen, missä karannut teini ja tämän mies olivat naimisissa, ja siitä vielä hypättiin eteenpäin että heillä oli teinilapsi. Aloin pelaamaan ja alkoi tuntumaan, että kyllä tämä tästä.

Mutta sitten tulin uuden ongelman eteen: Olen juuri hypännyt parin sukupolven yli ja olen tehnyt näitä hahmoja. LC idea oli pilalla, myöhemmin pelaamisen aikana huomasin myös, että jos jatkaisin tätä, pelistä tulisi joko yhden toisen tarinan kopiota (mikä kävi vahingossa...) tai erittäin tylsää. Päädyin siis siihen, että poistin tämänkin perheen.

Siksi minun onkin nyt surullista ilmoittaa, että LC Fall ei tule enää jatkumaan :< Olisin todella todella halunnut jatkaa tarinaa, mutta tuossa tilanteessa en vain voinut, tarinan idea olisi muuttunut liikaa. Aloitan luultavasti jonkin ajan päästä Sims 3 -pelausblogin, minne laitan kuvia aina pelaamisistani jne. Mutta tarinaa en varmaankaan enää aloita, vaikka se olikin mukavaa. Mutta, tulevaisuudesta ei koskaan tiedä.

Vielä kerran: Anteeksi :(

1. Muutosten tuulet

LC Fallin ensimmäinen virallinen osa! I hope you like.

---

Vaikka Wendy ei tuntenut emäntäänsä oikeastaan mitenkään kahden päivän jälkeen, jokainen kuolema järkytti häntä. Välillä nainen huomasi vain nyyhkyttävänsä kesken hommien ja kokoajan talossa kulkiessa hänestä tuntui, kuin joku vaanisi hänen selkänsä takana. Wendy nukkui yöt huonosti ja näki painajaisia silloinkin, kun harvoin pääsi kunnolla uneen.

Yhden päätöksen  nainen oli tehnyt: Hän ei todella jäisi tähän taloon yksin. Niinpä hän näppäili adoptiotoimiston numeron ja adoptoi tyttölapsen. Wendy oli oikeastaan aina toivonut lasta, ja nyt oli hänen mielestään sopiva aika hankkia sellainen. Maailmassa oli liikaa lapsia, jotka näkivät nälkää tai oli hylätty tien reunaan ja Wendy halusi pelastaa edes yhden sellaisen.

Nainen käveli puhelun jälkeen sisälle, yläkertaan ja Carolinen huoneeseen. Huoneessa oli melko pimeää ja erittäin kylmä. Wendy huokaisi syvään ja nousi ylös, huoneesta pitäisi parissa tunnissa saada nyt jonkinlainen huone tytölle, mutta koska nainen ei halunnut neonpinkkiä huonetta, hän päätti käyttää nykyisen huoneen värejä pohjana uudelle huoneelle.

Huhkimisen jälkeen nainen käveli alakertaan. Takkatuli paloi edelleen, mutta koska päivä oli hieman lämpimämpi, siitä ei ollut mitään hyötyä. Portaat narisivat hiljaa Wendyn astuessa niille. Tavallaan hän oli jo tottunut niihin kauhuelokuvien efekteihin mitä talossa kuuli, mutta kyllä ne saivat naisen ihon kananlihalle edelleenkin, kunhan ne yhdisti tiettyihin ajatuksiin.

Wendy asteli takan luokse ja sammutti takkatulen. Hän hyräili sävelmää, joka muistutti kehtolaulua, mutta nainen ei itse ollut ikinä kuullut sitä kokonaan, vain pieniä pätkiä eri ihmisiltä. Wendy oli itse lapsena kiertänyt talosta toiseen eri vanhempien luokse, sillä naisen omat vanhemmat eivät olleet kykeneviä kasvattamaan häntä. Jo nuoruudessaan Wendy oppi pitämään huolta itsestään ja muista ympärillä olevista ihmisistä. Pian ovikello soi. Nainen pyyhki pölyä vaatteistaan ja käveli ovelle hymyillen.

Hetkisen kuluttua hänen edessään seisoi tyttö, jolla oli hunajan väriset hiukset ja siniset silmät. Wendy halasi tyttöä hellästi. Tyttö oli ehkä kaunein lapsi, jonka Wendy oli koskaan tavannut eikä hän saanut silmiään irti toisesta. Tyttö katseli olohuonetta ja Wendyä hiljaa, eikä oikeastaan tiennyt mitä voisi tehdä, hän oli ollut monta vuotta orpokodissa, joten oli jo tottunut samoihin naamoihin joka päivä, nämä kasvot olivat erilaiset.

Molemmat löysivät kuitenkin jo yhteisen sävelen ja Wendy yritti parhaansa mukaan saada tytön tuntemaan olonsa kotoisaksi. Onneksi molemmat tuntuivat olevan yhtä karismaattisen ujoja, mikä oli outo yhdistelmä, ja siksi juuri tulivatkin niin hyvin toimeen. "Voit mennä yläkertaan katsomaan huonettasi, lähin ovi rappusista", Wendy sanoi ja pyyhkäisi hiuksia tytön naamalta hymyillen. 

Tietenkin tyttö lähti kuin salamana katsomaan huonettaan, Wendy pystyi uskomaan että toisella ei ollut ollut omaa huonetta pitkään aikaan. Tytön nimi oli Veronica. Hän oli vahva tyttö, joka oli selvinnyt syövästä jo melko nuorena. Kuitenkin hoidon jälkeen Veronican vanhemmat olivat tytön hylänneet orpokodin porteille, mistä hänet sitten löydettiin ja vietiin sisälle. Wendy oli myös tietoinen, että adoptiolapsi ei olisi sopiva perijäksi, siinä tarvittaisiin yhteinen DNA, mutta olihan tässä vielä aikaa..

Veronica käveli reippaaseen tahtiin, juosta hän ei viitsinyt mutta vauhti oli kuitenkin yhtä kova. Hän katsoi yläkerran aulaa ja laskelmoi mikä ovi olisi oikea. Lopulta hän päätyi omasta mielestään lähimpään oveen, joka osoittautuikin oikeaksi. Oven takaa avautui upea lämminhenkinen huone tummine puisine huonekaluineen.

Ensimmäisenä Veronica iski silmänsä arkkuun, joka oli täynnä erilaisia rooliasuja. Tämän jälkeen hän katseli työpöytää, sänkyä, kirjahyllyä ja vaatekaappia joka oli vielä hieman tyhjä, mutta ehkä sen ymmärsi, eihän Wendy ollut tiennyt tytön vaatekokoa. Veronica oli onnellisempi kuin koskaan, ja vihdoin hänestä alkoi tuntua, että kaikki onnistuisi sittenkin. Hän saisi toivottavasti asua tässä talossa koko nuoruutensa, tavata ikäisiään koulussa ja viettää aikaa uuden äitinsä kanssa, joka vaikutti erittäin mukavalta.

Tyttö löysi upean laventelinsinisen prinsessamekon arkusta ja puki sen päälleen. Hän pystyi heti muuntautumaan rooliin, ja asteli ympäri huonetta kuin kuninkaallinen konsanaan. Veronica oli aina unelmoinut urasta näyttelijänä, tanssijana tai jonkinlaisena esiintyjänä.

Alakerrassa Wendy laittoi ruokaa, mitään erikoista hän ei vielä osannut, mutta juustopata kelpaisi toivottavasti Veronicallekin. Nainen oli itse kasvissyöjä, mutta jääkaapista löytyi silti myös lihaa ja sellaisia tuotteita mitä hän ei itse söisi. Wendy ei ollut sellainen ihminen, joka pakottaisi muut samanlaisiin tapoihin kuin minkälaiset hänellä itse oli.

Yläkerrasta Wendy kuuli iloisia ääniä, kun Veronica leikki. Tyttö tanssahteli valtikka kädessään ja heilutteli sitä ilmassa erilaisissa muodostelmissa ja äännellen erilaisia efektejä, joita valtikasta olisi kuulunut, mikäli sillä oikeasti voisi taikoa. Leikit kuitenkin keskeytyivät, kun alakerrasta kuului kutsu syömään. Veronica laittoi valtikan takaisin arkkuun, mutta asua hän ei halunnut vaihtaa, pitäisihän tytön näyttää se muillekin.

Keittiön ovet avautuivat ja sulkeutuivat, kun Veronica astui sisään. Wendy vilkaisi ovelle päin ja hymyili. "Tulit juuri ajoissa, tein juustopataa", nainen sanoi. Tyttö nyökkäsi ja asteli lähemmäs ruoka-astiaa. Hän oli oikeastaan kaikkiruokainen, joten olisi vaikea olla miellyttämättä tyttöä, mitä tahansa ruokaa tekisikään.

Wendy antoi Veronican ottaa ensin ruokaa, samalla kun hän itse asetteli tytön hattua paremmin. Veronica lappasi ruokaa lautaselle, hän ei itse ollut edes tajunnut miten pitkään hän oli ollut syömättä ja kuinka nälkäinen hän oli ollut. Tyttö otti lautasensa ja käveli ruokapöydän ääreen syömään. Myös Wendy otti ruokaa lautaselleen ja käveli tytön perässä pöydän ääreen.

"Asusi on hieno, mitä pidit huoneestasi?" Wendy kysäisi nielastuaan ensimmäisen lusikallisen ruokaa. Veronica otti vielä nopeasti pari lusikallista, nielaisi ja käänsi katseensa naiseen. "Se on mahtava, kiitos", hän vastasi ja hymyili pikaisesti, ennen kuin syventyi taas syömään. Wendy hymyili, sillä se että Veronica oli tyytyväinen sai myös hänet itsensä tyytyväiseksi.

Ruokailun aikana Wendy selitti asioita koulusta, nukkumaanmenoajoista ja sen sellaisista arkisista asioista. Veronica vastasi nyökkäyksillä ja hymyillä, mutta muuten keskittyi aika lailla syömiseen. Lopulta Wendykin hiljentyi ja alkoi syömään. Kuten voi arvata, ensimmäisenä syönyt oli Veronica, joka kiitti ja katosi yläkertaan. 

Wendy tiskasi pikaisesti ja asteli itsekin ylös koputtaen tytön ovelle. Saatuaan luvan astua sisään, nainen näki Veronican jo hautautuvan peiton alle. Hän oli tulossa peittelemään, mutta suunnilleen kirjahyllyn kohdalla ollessaan, hän muisti erään asian. "Haluaisitko, että luen sinulle jotain?" Nainen kysyi hieman hiljaisemmalla äänellä, päivä oli ollut molemmille melko rankka ja väsymys alkoi painamaan. Veronica kuitenkin nyökkäsi ja Wendy valitsi kirjahyllystä kirjan.

Hän istuutui sängyn reunalle, ja alkoi lukemaan. Kirjaksi nainen oli valinnut kokkauskirjan, koska hän oli lukenut jostain aikaisemmin, että myös iltasatu voi olla opettavainen. Veronica kuunteli keskittyneesti, vaikka välillä silmäluomet painuivatkin kiinni. Tyttö pinnisteli hereillä, mutta lopulta uni vei voiton. 

Wendy vei kirjan kirjahyllyyn ja suukotti tyttöä poskelle. Nainen peitteli toisen tarkasti, sammutti kynttilät ja poistui huoneesta. Huomenna olisi Veronican ensimmäinen koulupäivä uudessa koulussa, ja Wendy pystyi vain kuvittelemaan kuinka paljon tyttöä jännitti.

Nainen kävi ripeästi suihkussa ja teki muutkin iltatoimet. Kello oli jo melko paljon, ja myös hänellä itsellään oli suunnitelmia huomiselle, nimittäin työn etsiminen. Wendy kuivasi itsensä suihkun jälkeen, vaihtoi yöpuvun päälleen ja meni nukkumaan. Oli paljon helpompaa kulkea huoneeseen, kun hän oli poistanut laudat oven edestä. Muutos oli ollut vasta pientä tulevien kunnostuksien rinnalla.

---

Kun aamu alkoi sarastamaan, Veronica oli jo herännyt virkeänä. Hän kävi vessassa, pesi hampaansa ja harjasi hiuksensa. Tyttö oli tottunut heräämään jo aikaisin, ja se oli oikeastaan melko hyvä, näin hän ehtisi hyvin kouluun. Veronica tunsi vastassaan myllerrystä, mutta se taisi johtua jännityksestä tai nälästä.

Aamutoimien jälkeen tyttö meni alakertaan. Hän sytytteli valoja samalla kun suuntasi keittiöön. Veronica ei ollut tuntenut vatsassaan totisesti pelkkää jännitystä, vaan hänellä oli nälkä. 

Tyttö löysi jääkaapista vohveleita ja hillopurkin. Hän laittoi vohvelit lautaselle ja siveli päälle hieman hilloa. Veronica istuutui samalle paikalle, kuin eilen ja alkoi mussuttamaan tyytyväisesti ruokaansa, vaikkei vohvelit olleetkaan ehkä niitä tuoreimpia, niin makoisia ne olivat silti. Syömisen jälkeen tyttö tiskasi lautasen ja laittoi sen kaappiin. Hän vaihtoi myös vaatteet, eihän kouluun voisi yöpuvulla mennä.

Veronica oli täysin valmis jo 15 minuuttia ennen koulubussin tuloa. Hän meni terassin rautakeinuun istumaan. Aurinko oli jo noussut melkein kokonaan taivaalle, ja päivä oli muutenkin kaunis, silti tytöstä ei tuntunut erityisen hyvältä. Entä jos hän ei saisi ystäviä? Tai mikä pahempaa, entä jos häntä ruvettaisiin kiusaamaan? Ajatukset lentelivät tytön päässä, vaikka hän kuinka yritti olla ajattelematta sellaisia.

Veronica heilutteli jalkojaan, jotka eivät ylettäneet maahan. Oli muuten hiljaista, paitsi että pari lintua lauleskelivat kauempana. Tyttö huokaisi syvään ja kurkisti keittiön ikkunasta kelloa, vielä 10 minuuttia. Kuinka minuutit pystyivätkin lipua niin hitaasti?

Wendykin oli herännyt ja nähnyt keittiön ikkunasta Veronican istuskelemassa terassilla. Nainen astui ovesta ulos ja käveli tytön viereen. Hän istuutui, mutta ennen kuin mitään ehdittiin sanoa, Veronica näki jo kauempaa ajavan keltaisen koulubussin. Tyttö suukotti äitiään poskelle, nappasi reppunsa ja lähti kävelemään kohti bussia. 

Wendy käveli samaa matkaa tytön kanssa, mutta jäi postilaatikolle maksamaan laskuja. Naisen satumaa muuttui todeksi, kun hän avasi 500$ laskun. Hän huokaisi syvään, allekirjoitti laskun ja laittoi sen takaisin postilaatikkoon. Onneksi hän tosiaan oli perinyt 10 000$ emännältään, ja siihen päälle vielä hänen omat parin tuhannen dollarin varat, Wendyn rahatilanne oli oikeastaan melko hyvä. Ja rahaa tarvittaisiinkin talon remonttiin.

Veronica kipitti koulubussia kohti. Bussi oli mennyt melko kauas, mutta ehkä pieni kävelymatka tekisi tytölle hyvää, ennen kuin hän astuisi bussiin kaikkien arvosteltavaksi. Tyttö kuitenkin yllättyi huomatessaan, että bussi oli tyhjää täynnä. Veronica tervehti helpottuneena bussikuskia ja meni istuutumaan suunnilleen bussin keskiosaan ikkunan puolelle. 

Myös Wendy lähti kaupungille, hän kävi työhaastattelussa ja sai työn. Tämän jälkeen hän soitti ja palkkasi itselleen työmiehen, naista ei totisesti oltu autettu antamalla rakennustaitoja, joten ehkä olisi parempi antaa ammattilaisten hoitaa vaikeammat hommat. Puhelun jälkeen Wendy kävi ruoka- ja kirjakaupassa, vaikkei jälkeisemmästä löytänytkään mitään.

Kotona oli kuitenkin joku. mustatukkainen ja ruskeasilmäinen mies seisoi talon edustalla pidellen sylissään tyytyväisen näköistä mäyräkoiraa. Wendy oli tilannut taksin ja jäi kyydistä hieman kauempana, ulkoilma tekisi hänelle varmasti hyvää. Jo kauempaa nainen näki pihalla seisovan hahmon. Hän juoksi kovaa vauhtia hahmon luokse.

Wendy tuijotti miestä kysyvästi samalla kun tämä laski koiransa maahan. "Olette varmaan Wendy Fall, no palkkasitte työmiehen ja tässä minä olen", mies selitti ja jatkoi: "Olen Charlie Obster ja toivon, ettette pahastu että otin mukaani koirani Cabon. Se on todella kiltti ja seuraa minua kuin hyeena saalistaan." Wendyn kasvoille nousi hymy, ei mies mikään murhaaja ollut. Hän kätteli Charlieta ja selitti rakennusprojektista.

Ensimmäisenä kaadettiin suurin osa puista, ja se kävi äkkiä. Charlie käytti ihmeellisen näköistä konetta apuna, eikä Wendyn tarvinnut kysyä mitä kone teki, koska ei olisi tajunnut kuitenkaan.  Myös yksi tontin monista lammista imettiin kuiviin ja täytettiin.

Myöhemmin samana päivänä myös Wendyn itse tilaama traktori tuli ja se saisi samalla viedä myös talosta löytyneet roinat pois. Naisen onneksi Charlie osasi käyttää traktoria ja miehellä oli siihen luvatkin, joten toista työmiestä ei pitänyt tilata.

Nainen kutsui Charlien ja Cabon myös asumaan rakennusprojektin ajaksi Fallien luokse, sillä ei olisi mitään järkeä, että joka ilta myöhään, kun mies lopetti työt, hän lähtisi viereiseen kaupunkiin ajamaan ja tulisi heti aamulla takaisin. Mies hyväksyi kutsun mielellään, koska näin säästettäisiin paljon aikaa. 

---

Kertokaahan taas mitä tykkäsitte uudesta osasta ja varsinkin siitä, onko kuvien muokkaus nyt sopiva, vähensin sitä puoleen siitä mitä se aikaisemmin oli. :) Kuvia on tosiaan vaan 35, mutta koska tämän kohdan jälkeen olisi alkanut uusi kohtaus, niin halusin jättää sen mielummin ensi osaan.

Prologi: kuolemasta kuolemaan

Heei, aloitan nyt siis LC-tarinan ja tähän vielä kertaus mikä on tarinan idea: Tarinassa ei noudateta LCn sääntöjä, vaan käytän siis joitakin koodeja, mahdollisimman vähän kuitenkin. Se osa, missä tarina muistuttaa LCtä on, että yritän saada tämän 10. sukupolveen ja ehkä siitäkin vielä eteenpäin. Tarina ei etene yhtä nopeasti kuin LC, enjoy! ♥

---

Caroline Jansley oli erittäin arvostettu henkilö Twinbrookissa. Hän oli mukana tapahtumissa ja osallistui tärkeisiin tapahtumiin. Carolinella oli kaksi kaunista tytärtä, vanhemman neidon nimi oli Alice Jansley ja nuoremman Olivia Jansley. Caroline kasvatti tyttärensä samalla tavalla, kuin hänet oli itse kasvatettu, kovalla kurilla. Lopulta hänen neuvonsa eivät kuitenkaan auttaneet Olivian kanssa, kun tämä meni kihloihin köyhän kalastajan kanssa. Viimeinen toivo oli Alice, mutta lopulta hänkin löysi rakkautensa köyhien ihmisten parista, hänestä tuli kirjakauppiaan morsian.

Caroline olisi halunnut heittää molemmat tyttärensä ulos, mutta päätyi siihen päätökseen, että silloin hän ajaisi tytöt vain lähemmäs heidän köyhiä kihlattujansa. Caroline oli päättänyt muuttaa tilanteen, ja jollakin tavalla sen olisi pakko onnistua. Hän tarjosi molempien tyttöjen kihlatuille rahaa, uutta työtä kaukana olevasta kaupungista ja jopa uutta kauniimpaa naista, mutta miehet olivat uskollisia rakkailleen eivätkä hyväksyneet tarjouksia.

Caroline vietti päivänsä istuskellen puutarhassaan ja katsellen, kuinka Alice uiskenteli marmoripohjaisessa uima-altaassa. Alice rakasti uimista, ja oli erittäin hyvä siinä. Vaikka Caroline oli hyvin vihainen molemmille tyttärilleen, hän ei halunnut menettää heitä, koska pelkäsi jäävänsä yksin suureen taloonsa.

Eräänä aurinkoisena päivänä kaikki sitten muuttui. Koko pieni perhe oli täysin tietämätön tulevista tapahtumista, kaikki alkoi Alicesta. Neito käveli ulos talosta pitkät ja vaaleat hiukset hulmuten lämpimässä kesätuulessa. Alicen häät olisivat ensi viikolla, oli hänen äitinsä tulossa tai ei. Joka aamu Alice virkistäytyi uimassa, ja niin hän teki tälläkin kertaa.

Uidessaan Alice tunsi kuitenkin hirveän piston - jota kukaan ei oikeastaan voi selittää - sydämmessään ja kuoli hukkumalla, koska menetti kokonaan kykynsä pitää itsensä pinnalla. Asiaa ei tutkittu sen enempää, vaan se todettiin samantien hukkumiseksi.

Carolinen sydämmeen sattui, kun hän katseli vierestä kuinka hänen tyttärensä vajosi pohjaan. Nainen ei tajunnut auttaa, hän ei tajunnut tehdä oikeastaan mitään. Hän tajusi todellisen tilanteen vasta, kun Alicen haamu syöksähti ylös altaanpohjalta.

Alice anoi lisäaikaa, edes siihen asti, että hän olisi onnellisesti naimisissa ja saanut pari lasta, mutta Viikatemies oli kärsimätön, eikä antanut armoa. Näin oli Alice Jansleyn aika ohi.

Olivia suri toki siskonsa menehtymistä, mutta ei halunnut jäädä pohtimaan sitä. Hänenin häänsä olisivat pian, ja Olivia unelmoi jo lapsista ja kauniista pienestä asunnosta vuorella, kaukana äidistään. Olivia oli sisaruksista se, joka kantoi enemmän kaunaa äidilleen. Neidon kihlattu oli todella harkinnut rahan vastaanottamista, mutta Olivia oli saanut miehen valitsemaan lopulta hänet. Se, että hän oli meinannut menettää elämänsä rakkauden, oli säikäyttänyt Olivian pahasti, eikä hän ollut puhunut äitinsä kanssa sen jälkeen, vaikka asuikin vielä kotona.

Iltapäivällä Olivian makoillessa suuren puun juurella syventyneenä romaaniin, jonka Alicen kihlattu oli hänelle antanut syntymäpäivälahjaksi, hänen vatsaansa alkoi yllättäen sattua. Olivia nousi ylös ja tunnusteli vatsaansa, ensin neidon valtasi onnen tunne, hän oli varmasti raskaana, mutta tämän jälkeen hän tunsi suuren piston sydämmessään ja rojahti maahan. Lääkärit laittoivat lausuntoonsa, että Olivia oli kuollut nälkään.

Olivia yritti turhaan anoa armoa Viikatemieheltä, mutta taas kerran Kuolema oli julma eikä antanut arvoa. Näin Olivia Jansley poistui keskuudestamme.

Caroline suri pitkään. Hän vain makasi tyttäriensä hautojen juurella ja itki. Hän katkaisi kaikki suhteensa, ja katosi oikeastaan kokonaan kaikista kaupungin tapahtumista, eikä enää ollut se vanha kunnon Caroline, joka sai tapahtuman kuin tapahtuman onnistumaan. Entinen Caroline Jansley oli kuollut tyttäriensä mukana, ja jätti tilalle sairaan ja surevan Caroline Jansleyn.

Nainen ei enää astunut taloon, vaan nukkui talon kellarissa, joka oli muokattu hänelle sairaalaksi kaikkine koneineen, jotka pitivät Carolinen öisin hengissä, muuten hän olisi vain nukkunut pois. Vaikka Carolinella ei ollutkaan mitään, minkä takia hänen olisi pitänyt pysyä hengissä, hän ei vain voinut jättää omaisuuttaan, eikä varsinkaan tyttäriensä hautoja yksin, hänen oli löydettävä joku joka jäisi huolehtimaan kaikesta Carolinen jälkeen.

Eräänä iltana Caroline nukahti nopeammin kuin yleensä, hän oli keksinyt tavan, jolla löytäisi varmasti ihmisen joka jäisi huolehtimaan kaikesta, hän hankki henkilökohtaisen avustajan, joka muuttaisi naisen luokse. Hän oli myös myynyt talonsa, ja aikoi muuttaa toiseen asuntoonsa, jonka hän oli perinyt isoäidiltään, mutta jonka hän oli pitänyt tyhjillään monta kymmentä vuotta. 

Sinä iltana laitteet eivät näyttäneet suoraa viivaa kertaakaan, kuten yleensä - jonka jälkeen koneet korjaisivat hengityksen ja Caroline pysyi hengissä, niin outo kuin se olikin - vaan naisen hengitys oli tasaista eikä elvytystä tarvittaisi, enää yksi päivä, niin Caroline voisi jättää tämän maailman taakseen tyytyväisenä.

Tuntematon nainen tuijotti yöllä suurta taloa, jonka ympärillä leijaili ikuinen sumu. Talon pihalla oli kuolleita lehdettömiä puita, pieniä lampia ja tummaa ruohoa. Näkymä ei ollut ihan sellainen kuin olisi olettanut, kun muukalainen oli nähnyt numerot palkkalapussaan. Oikeastaan näkymä oli vastakohta sille, mitä hän oli olettanut. Ei ollut hyvin hoidettua pihaa ja urheiluautoja parkkeerattuna suuren ja valoisan kartanon edustalla, oli vain ränsistynyt talo, ja usvan peittämä kuollut piha.

Wendy Fall katsoi taloa ihmeissään ja yritti löytää elon merkkejä, koko talo oli kuitenkin pimeä ja sellaisena se oli varmasti pysynytkin jo melko pitkään. Nainen huokaisi syvään ja poimi laukkunsa maasta kääntyen kohti ruostunutta porttia, joka oli portti painajaiseen, sen Wendy tunsi erittäin selvästi.

Nainen yritti olla itsevarma kävellessään sisään, mutta kun portti narahti kiinni, Wendy olisi halunnut kiljua ja juosta karkuun niin kovaa kuin vain jaloista lähtee. Hän päätti kuitenkin jäädä, tulevaisuutensa takia. Wendy tarkasteli taloa, ja löysikin pian etsimänsä asian, oven.

Ennen kuin nainen asteli portaat, jotka varmasti narisisivat, hän hengitti pari kertaa syvään ja rauhallisesti. Tämän jälkeen hän asteli rappuset ylös, ja kuten Wendy oli arvannut, ne narisivat ikävän kuuloisesti. Nainen yritti sulkea kaikki nuo kauhuleffoista tutut tehosteäänet pois mielestään ja avasi oven, joka - yllättävää kyllä - aukeni helposti ja hiljaisesti. Wendy astui sisään pimeään taloon.

Ensi silmäyksellä nainen ei nähnyt mitään muuta, kuin sohvan ja leimuavan takkatulen. Wendy katsoi tarkasti mihin astui, ja käveli lähemmäs takkaa, ainoaa valonlähdettä. Hän löysi valokatkaisimen ja napsautti valot päälle, hän löysi myös tulitikut joilla sai sytytettyä suuren ruokapöydän keskellä olevan hopean kynttelikön kynttilät. 

Wendy käveli takan luokse ja kohensi tulta hieman, talossa ei luultavasti ollut paljoakaan lämmitystä, joten olisi vain parempi pitää takka päällä. Hän huomasi sohvalla nukkuvan vanhan naisen, muttei raaskinut herättää tuota. Nainen jäi lämmittelemään takkatulen ääreen, ulkona ei ollut mitenkään lämmin tähän vuorokauden aikaan.

"krrshh.. Seuraavalla kerrallah... Koputa. Ja nuo vaatteet, pshh.." Caroline hymisi, ja nousi ylös. Hän tuijotti Wendyä silmät viiruina, ja käveli pois huoneesta, suoraan yläkertaan. Naisen puhe sai Wendyn pysähtymään, hän ei halunnut kääntyä, koska pelkäsi murhaavaa katsetta, eikä hän halunnut vastatakaan, koska voisi saada lisämoitteita. Neito pyyhkäisi vaatteitaan, ja jäi seisomaan paikalleen, kunnes oli varma että emäntä oli poistunut huoneesta.

Pelottava nainen, vaikken häntä nähnytkään, oli Wendyn ensimmäinen ajatus, kun hän taas uskalsi ajatella, liikkua ja hengittää. Nainen kääntyi ja päätti tutustua hieman talon alakertaan ennen kuin menisi nukkumaan, hän ei halunnut kierrellä liikaa, mikäli naisen emäntä olisi paikalla.

Wendy käveli ruokapöydän ja sitä reunustavien tuolien ohi suoraan pieneen keittiöön, joka oli soma ja huoneen jokainen yksityiskohta oli mietitty tarkkaan, vaikka kaikki olikin selvästi ajan saatossa ehtinyt hieman ränsistyä.

Nainen pesi kätensä, ja katseli ympärilleen. Hänen kätensä olivat pölyyntyneet jo parista kosketuksesta takan kohennuskeppiin ja valokatkaisijaan, talossa ei oltu siivottu selvästikään vähään aikaan ja se olisi ensimmäinen asia, minkä Wendy hoitaisi pois päiväjärjestyksestä, heti huomenna.

Nainen käveli takaisin eteiseen ja yritti olla vilkuilematta ulos, siellä oli varmasti jotakin joka saisi Wendyn vielä pahemmin pois tolaltaan, joten oli vain fiksumpaa olla katselematta liikaa, varsinkaan yöaikaan. Hän kipusi puiset portaat ylös ripeään tahtiin, mutta pitämättä liikaa meteliä. Neito ei totisesti halunnut lisää moitteita emännältään.

Ensimmäinen asia, minkä Wendy huomasi yläkerran aulassa, oli upea ja vanha gramofoni. Nainen haluaisi ehdottomasti tutustua tuohon soittimeen jonakin päivänä hieman paremmin, hän oli aina ollut hullaantunut antiikkihuonekaluihin, joita tuntui olevan melko paljon tässä huushollissa. Wendy huomasi haukottelevansa, ja tällöin hän päätti että olisi parempi mennä nukkumaan, ennen kuin kuukahtaisi pystyyn. 

Nainen kääntyi ja näki kolme ovea, yhden takaata kuului ääntä, eli se oli selvästi varattu. Toinen ovi osoittautui vessan oveksi, joten selvästi kolmas ovi, jonka eteen oli naulattu nauloja esteeksi, oli ovi Wendyn huoneeseen. Neito nosti kätensä ohimolleen ja pyyhkäisi hiukset naamaltaan, kuinka vaikeaa tästä oikein tulisikaan ja kuinka huonokuntoinen huone odottaisi oven takana?

Wendy konttasi alimman laudan ali huoneeseen ja sulki oven mahdollisimman hiljaa. Nainen kipusi ylös, ja katseli yllättyneenä huonetta.

Ainoa asia, mikä näytti että huoneessa ei selvästi asuttu, eikä sinne haluttu mennä, oli että ovi ja ikkunat oli laudoitettu monilla laudoilla ja huonekalujen päällä oli pienet pölykerrokset. Sänky vaikutti kuitenkin erittäin pehmoiselta ja muut huonekalut mukavilta.

Nainen käveli lipaston luokse ja vilkaisi itseään peilistä. Wendy yritti kohentaa hieman lässähtänyttä kampaustaan, vaikkei se oikein saanut yleisilmettä muuttumaan. Hänellä oli melko syvät silmäpussit, pari viime yötä kun oli nukuttu melko huonosti ja silmämeikit oli varisseet poskille. Wendy pysähtyi myös kuuntelemaan viereisen huoneen hiljaista nyyhkytystä ja mekon helman kahinaa.

Caroline katsoi tyttäriensä kuvia, jotka oli näkyvällä paikalla rouvan yöpöydällä. Joka kerta, kun hän muisti, että hänen molemmat tyttärensä olivat poissa, suuri kipu vihlaisi Carolinen rintaa, eikä se hellittänyt ei sitten millään. Vaikka nainen yritti olla vahva, niin hän ei vain voinut pitää itseään kasassa, kun miettikin tyttäriään ja lapsenlapsiaan, joita ei ikinä tulisi näkemään.

Caroline käveli peilin eteen ja katsoi itseään, hänen silmänsä olivat sumentuneet, ja sumentuivat joka päivä lisää, loppujen lopuksi nainen luultavasti sokeutuisi, mutta ennen sitä hän olisi jo kävellyt taivaan porteista, ainakin mikäli oli Carolinen nykyiseen tilaan luottamista. 

Aamulla Wendy oli hieman pirteämpi ja silmänalusetkin olivat jo hieman näkymättömämmät. Nainen petasi sänkynsä tarkasti ja asetteli koristetyynyt symmetrisesti vierekkäin. Hän vilkaisi ikkunasta ulos, mutta muisti vasta sen jälkeen, että eihän ikkunoista näkisi mitään, kun niitä peittäisi laudat. Wendy huokaisi, mutta päätti hoitaa senkin asian myöhemmin. Nyt olisi mietittävänä aihe nimeltä, mitkä vaatteet kelpaisivat neidon uudelle emännälle?

Caroline istui jo aamiaispöydässä, hän ei nukkunut yöllä ollenkaan, muisteli vain menneitä ja tuijotti omaa kuvaansa peilistä. Rouva odotti kärsivällisenä, että hänen uusi avustajansa tekisi hänelle aamupalaa, mutta tiesi että tämä tulisi nukkumaan melko pitkään.

Yön aikana Carolinen silmät olivat muuttuneet punaisiksi, mikä tarkotti että valvominen ei tehnyt hyvää hänelle, ja että aikaa olisi enää todella vähän jäljellä. Ajatus sai naisen hymyilemään, mikä saattoi olla joidenkin mielestä sairasta, mutta Carolinen pienessä sairaassa päässä, ajatus oli upea ja hän odotti innolla, että pääsisi tyttäriensä luokse parempaan paikkaan.

Caroline ei reagoinut mitenkään, kun Wendy käveli ohi verenpunaisessa mekossaan. Wendy katsoi emäntäänsä ja häneen kytkettyä veripussia, joka roikkui telineestä.  Neito kuitenkin tiesi mitä Caroline oli kokenut ja, että hän oli erittäin vanha. Wendy jatkoi matkaansa suoraan keittiöön.

Hän otti jääkaapista kaikki aamupalatarpeet ja alkoi valmistamaan jotain herkullista, mutta helppoa aamupalaa, joka toivottavasti kelpaisi jopa Wendyn vaativalle uudelle emännälleen. Koko talo näytti päivänvalossa paremmalta, ja kaikki öiset ongelmat paljon pienemmiltä, mikä oli kaikkea muuta kuin huono asia.

Ulkoa katsottuna talo näytti asumattomalta, mutta ei missään nimessä kauhistuttavalta. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt, mitä salaisuuksia ja suunnitelmia se kätki sisäänsä...

Seuraavana aamuna Wendy ihmetteli, että hänen emännälleen valmistettu aamupala oli jäähtyneenä lautasellaan, joten päätti kurkistaa rouvan makuuhuoneeseen, missä hän makasi sängyllä tyttäriensä kuvat ja testamenttinsa käsissään. Caroline oli hymyillen nukkunut pois, ja oli paremmassa paikassa.

Näin loppui Caroline Jansleyn ja samalla koko Jansleyn suvun tarina, mutta uusi tarina, Fallin suvun tarina on juuri alkanut

---

Prologi oli hieman lyhyemmän puoleinen, mutta tulevaisuudessa osat on toivottavasti pidempiä. Antakaa palautetta ja ehdotuksia miten voisin kehittää tarinaa :)