Prologi: kuolemasta kuolemaan

Heei, aloitan nyt siis LC-tarinan ja tähän vielä kertaus mikä on tarinan idea: Tarinassa ei noudateta LCn sääntöjä, vaan käytän siis joitakin koodeja, mahdollisimman vähän kuitenkin. Se osa, missä tarina muistuttaa LCtä on, että yritän saada tämän 10. sukupolveen ja ehkä siitäkin vielä eteenpäin. Tarina ei etene yhtä nopeasti kuin LC, enjoy! ♥

---

Caroline Jansley oli erittäin arvostettu henkilö Twinbrookissa. Hän oli mukana tapahtumissa ja osallistui tärkeisiin tapahtumiin. Carolinella oli kaksi kaunista tytärtä, vanhemman neidon nimi oli Alice Jansley ja nuoremman Olivia Jansley. Caroline kasvatti tyttärensä samalla tavalla, kuin hänet oli itse kasvatettu, kovalla kurilla. Lopulta hänen neuvonsa eivät kuitenkaan auttaneet Olivian kanssa, kun tämä meni kihloihin köyhän kalastajan kanssa. Viimeinen toivo oli Alice, mutta lopulta hänkin löysi rakkautensa köyhien ihmisten parista, hänestä tuli kirjakauppiaan morsian.

Caroline olisi halunnut heittää molemmat tyttärensä ulos, mutta päätyi siihen päätökseen, että silloin hän ajaisi tytöt vain lähemmäs heidän köyhiä kihlattujansa. Caroline oli päättänyt muuttaa tilanteen, ja jollakin tavalla sen olisi pakko onnistua. Hän tarjosi molempien tyttöjen kihlatuille rahaa, uutta työtä kaukana olevasta kaupungista ja jopa uutta kauniimpaa naista, mutta miehet olivat uskollisia rakkailleen eivätkä hyväksyneet tarjouksia.

Caroline vietti päivänsä istuskellen puutarhassaan ja katsellen, kuinka Alice uiskenteli marmoripohjaisessa uima-altaassa. Alice rakasti uimista, ja oli erittäin hyvä siinä. Vaikka Caroline oli hyvin vihainen molemmille tyttärilleen, hän ei halunnut menettää heitä, koska pelkäsi jäävänsä yksin suureen taloonsa.

Eräänä aurinkoisena päivänä kaikki sitten muuttui. Koko pieni perhe oli täysin tietämätön tulevista tapahtumista, kaikki alkoi Alicesta. Neito käveli ulos talosta pitkät ja vaaleat hiukset hulmuten lämpimässä kesätuulessa. Alicen häät olisivat ensi viikolla, oli hänen äitinsä tulossa tai ei. Joka aamu Alice virkistäytyi uimassa, ja niin hän teki tälläkin kertaa.

Uidessaan Alice tunsi kuitenkin hirveän piston - jota kukaan ei oikeastaan voi selittää - sydämmessään ja kuoli hukkumalla, koska menetti kokonaan kykynsä pitää itsensä pinnalla. Asiaa ei tutkittu sen enempää, vaan se todettiin samantien hukkumiseksi.

Carolinen sydämmeen sattui, kun hän katseli vierestä kuinka hänen tyttärensä vajosi pohjaan. Nainen ei tajunnut auttaa, hän ei tajunnut tehdä oikeastaan mitään. Hän tajusi todellisen tilanteen vasta, kun Alicen haamu syöksähti ylös altaanpohjalta.

Alice anoi lisäaikaa, edes siihen asti, että hän olisi onnellisesti naimisissa ja saanut pari lasta, mutta Viikatemies oli kärsimätön, eikä antanut armoa. Näin oli Alice Jansleyn aika ohi.

Olivia suri toki siskonsa menehtymistä, mutta ei halunnut jäädä pohtimaan sitä. Hänenin häänsä olisivat pian, ja Olivia unelmoi jo lapsista ja kauniista pienestä asunnosta vuorella, kaukana äidistään. Olivia oli sisaruksista se, joka kantoi enemmän kaunaa äidilleen. Neidon kihlattu oli todella harkinnut rahan vastaanottamista, mutta Olivia oli saanut miehen valitsemaan lopulta hänet. Se, että hän oli meinannut menettää elämänsä rakkauden, oli säikäyttänyt Olivian pahasti, eikä hän ollut puhunut äitinsä kanssa sen jälkeen, vaikka asuikin vielä kotona.

Iltapäivällä Olivian makoillessa suuren puun juurella syventyneenä romaaniin, jonka Alicen kihlattu oli hänelle antanut syntymäpäivälahjaksi, hänen vatsaansa alkoi yllättäen sattua. Olivia nousi ylös ja tunnusteli vatsaansa, ensin neidon valtasi onnen tunne, hän oli varmasti raskaana, mutta tämän jälkeen hän tunsi suuren piston sydämmessään ja rojahti maahan. Lääkärit laittoivat lausuntoonsa, että Olivia oli kuollut nälkään.

Olivia yritti turhaan anoa armoa Viikatemieheltä, mutta taas kerran Kuolema oli julma eikä antanut arvoa. Näin Olivia Jansley poistui keskuudestamme.

Caroline suri pitkään. Hän vain makasi tyttäriensä hautojen juurella ja itki. Hän katkaisi kaikki suhteensa, ja katosi oikeastaan kokonaan kaikista kaupungin tapahtumista, eikä enää ollut se vanha kunnon Caroline, joka sai tapahtuman kuin tapahtuman onnistumaan. Entinen Caroline Jansley oli kuollut tyttäriensä mukana, ja jätti tilalle sairaan ja surevan Caroline Jansleyn.

Nainen ei enää astunut taloon, vaan nukkui talon kellarissa, joka oli muokattu hänelle sairaalaksi kaikkine koneineen, jotka pitivät Carolinen öisin hengissä, muuten hän olisi vain nukkunut pois. Vaikka Carolinella ei ollutkaan mitään, minkä takia hänen olisi pitänyt pysyä hengissä, hän ei vain voinut jättää omaisuuttaan, eikä varsinkaan tyttäriensä hautoja yksin, hänen oli löydettävä joku joka jäisi huolehtimaan kaikesta Carolinen jälkeen.

Eräänä iltana Caroline nukahti nopeammin kuin yleensä, hän oli keksinyt tavan, jolla löytäisi varmasti ihmisen joka jäisi huolehtimaan kaikesta, hän hankki henkilökohtaisen avustajan, joka muuttaisi naisen luokse. Hän oli myös myynyt talonsa, ja aikoi muuttaa toiseen asuntoonsa, jonka hän oli perinyt isoäidiltään, mutta jonka hän oli pitänyt tyhjillään monta kymmentä vuotta. 

Sinä iltana laitteet eivät näyttäneet suoraa viivaa kertaakaan, kuten yleensä - jonka jälkeen koneet korjaisivat hengityksen ja Caroline pysyi hengissä, niin outo kuin se olikin - vaan naisen hengitys oli tasaista eikä elvytystä tarvittaisi, enää yksi päivä, niin Caroline voisi jättää tämän maailman taakseen tyytyväisenä.

Tuntematon nainen tuijotti yöllä suurta taloa, jonka ympärillä leijaili ikuinen sumu. Talon pihalla oli kuolleita lehdettömiä puita, pieniä lampia ja tummaa ruohoa. Näkymä ei ollut ihan sellainen kuin olisi olettanut, kun muukalainen oli nähnyt numerot palkkalapussaan. Oikeastaan näkymä oli vastakohta sille, mitä hän oli olettanut. Ei ollut hyvin hoidettua pihaa ja urheiluautoja parkkeerattuna suuren ja valoisan kartanon edustalla, oli vain ränsistynyt talo, ja usvan peittämä kuollut piha.

Wendy Fall katsoi taloa ihmeissään ja yritti löytää elon merkkejä, koko talo oli kuitenkin pimeä ja sellaisena se oli varmasti pysynytkin jo melko pitkään. Nainen huokaisi syvään ja poimi laukkunsa maasta kääntyen kohti ruostunutta porttia, joka oli portti painajaiseen, sen Wendy tunsi erittäin selvästi.

Nainen yritti olla itsevarma kävellessään sisään, mutta kun portti narahti kiinni, Wendy olisi halunnut kiljua ja juosta karkuun niin kovaa kuin vain jaloista lähtee. Hän päätti kuitenkin jäädä, tulevaisuutensa takia. Wendy tarkasteli taloa, ja löysikin pian etsimänsä asian, oven.

Ennen kuin nainen asteli portaat, jotka varmasti narisisivat, hän hengitti pari kertaa syvään ja rauhallisesti. Tämän jälkeen hän asteli rappuset ylös, ja kuten Wendy oli arvannut, ne narisivat ikävän kuuloisesti. Nainen yritti sulkea kaikki nuo kauhuleffoista tutut tehosteäänet pois mielestään ja avasi oven, joka - yllättävää kyllä - aukeni helposti ja hiljaisesti. Wendy astui sisään pimeään taloon.

Ensi silmäyksellä nainen ei nähnyt mitään muuta, kuin sohvan ja leimuavan takkatulen. Wendy katsoi tarkasti mihin astui, ja käveli lähemmäs takkaa, ainoaa valonlähdettä. Hän löysi valokatkaisimen ja napsautti valot päälle, hän löysi myös tulitikut joilla sai sytytettyä suuren ruokapöydän keskellä olevan hopean kynttelikön kynttilät. 

Wendy käveli takan luokse ja kohensi tulta hieman, talossa ei luultavasti ollut paljoakaan lämmitystä, joten olisi vain parempi pitää takka päällä. Hän huomasi sohvalla nukkuvan vanhan naisen, muttei raaskinut herättää tuota. Nainen jäi lämmittelemään takkatulen ääreen, ulkona ei ollut mitenkään lämmin tähän vuorokauden aikaan.

"krrshh.. Seuraavalla kerrallah... Koputa. Ja nuo vaatteet, pshh.." Caroline hymisi, ja nousi ylös. Hän tuijotti Wendyä silmät viiruina, ja käveli pois huoneesta, suoraan yläkertaan. Naisen puhe sai Wendyn pysähtymään, hän ei halunnut kääntyä, koska pelkäsi murhaavaa katsetta, eikä hän halunnut vastatakaan, koska voisi saada lisämoitteita. Neito pyyhkäisi vaatteitaan, ja jäi seisomaan paikalleen, kunnes oli varma että emäntä oli poistunut huoneesta.

Pelottava nainen, vaikken häntä nähnytkään, oli Wendyn ensimmäinen ajatus, kun hän taas uskalsi ajatella, liikkua ja hengittää. Nainen kääntyi ja päätti tutustua hieman talon alakertaan ennen kuin menisi nukkumaan, hän ei halunnut kierrellä liikaa, mikäli naisen emäntä olisi paikalla.

Wendy käveli ruokapöydän ja sitä reunustavien tuolien ohi suoraan pieneen keittiöön, joka oli soma ja huoneen jokainen yksityiskohta oli mietitty tarkkaan, vaikka kaikki olikin selvästi ajan saatossa ehtinyt hieman ränsistyä.

Nainen pesi kätensä, ja katseli ympärilleen. Hänen kätensä olivat pölyyntyneet jo parista kosketuksesta takan kohennuskeppiin ja valokatkaisijaan, talossa ei oltu siivottu selvästikään vähään aikaan ja se olisi ensimmäinen asia, minkä Wendy hoitaisi pois päiväjärjestyksestä, heti huomenna.

Nainen käveli takaisin eteiseen ja yritti olla vilkuilematta ulos, siellä oli varmasti jotakin joka saisi Wendyn vielä pahemmin pois tolaltaan, joten oli vain fiksumpaa olla katselematta liikaa, varsinkaan yöaikaan. Hän kipusi puiset portaat ylös ripeään tahtiin, mutta pitämättä liikaa meteliä. Neito ei totisesti halunnut lisää moitteita emännältään.

Ensimmäinen asia, minkä Wendy huomasi yläkerran aulassa, oli upea ja vanha gramofoni. Nainen haluaisi ehdottomasti tutustua tuohon soittimeen jonakin päivänä hieman paremmin, hän oli aina ollut hullaantunut antiikkihuonekaluihin, joita tuntui olevan melko paljon tässä huushollissa. Wendy huomasi haukottelevansa, ja tällöin hän päätti että olisi parempi mennä nukkumaan, ennen kuin kuukahtaisi pystyyn. 

Nainen kääntyi ja näki kolme ovea, yhden takaata kuului ääntä, eli se oli selvästi varattu. Toinen ovi osoittautui vessan oveksi, joten selvästi kolmas ovi, jonka eteen oli naulattu nauloja esteeksi, oli ovi Wendyn huoneeseen. Neito nosti kätensä ohimolleen ja pyyhkäisi hiukset naamaltaan, kuinka vaikeaa tästä oikein tulisikaan ja kuinka huonokuntoinen huone odottaisi oven takana?

Wendy konttasi alimman laudan ali huoneeseen ja sulki oven mahdollisimman hiljaa. Nainen kipusi ylös, ja katseli yllättyneenä huonetta.

Ainoa asia, mikä näytti että huoneessa ei selvästi asuttu, eikä sinne haluttu mennä, oli että ovi ja ikkunat oli laudoitettu monilla laudoilla ja huonekalujen päällä oli pienet pölykerrokset. Sänky vaikutti kuitenkin erittäin pehmoiselta ja muut huonekalut mukavilta.

Nainen käveli lipaston luokse ja vilkaisi itseään peilistä. Wendy yritti kohentaa hieman lässähtänyttä kampaustaan, vaikkei se oikein saanut yleisilmettä muuttumaan. Hänellä oli melko syvät silmäpussit, pari viime yötä kun oli nukuttu melko huonosti ja silmämeikit oli varisseet poskille. Wendy pysähtyi myös kuuntelemaan viereisen huoneen hiljaista nyyhkytystä ja mekon helman kahinaa.

Caroline katsoi tyttäriensä kuvia, jotka oli näkyvällä paikalla rouvan yöpöydällä. Joka kerta, kun hän muisti, että hänen molemmat tyttärensä olivat poissa, suuri kipu vihlaisi Carolinen rintaa, eikä se hellittänyt ei sitten millään. Vaikka nainen yritti olla vahva, niin hän ei vain voinut pitää itseään kasassa, kun miettikin tyttäriään ja lapsenlapsiaan, joita ei ikinä tulisi näkemään.

Caroline käveli peilin eteen ja katsoi itseään, hänen silmänsä olivat sumentuneet, ja sumentuivat joka päivä lisää, loppujen lopuksi nainen luultavasti sokeutuisi, mutta ennen sitä hän olisi jo kävellyt taivaan porteista, ainakin mikäli oli Carolinen nykyiseen tilaan luottamista. 

Aamulla Wendy oli hieman pirteämpi ja silmänalusetkin olivat jo hieman näkymättömämmät. Nainen petasi sänkynsä tarkasti ja asetteli koristetyynyt symmetrisesti vierekkäin. Hän vilkaisi ikkunasta ulos, mutta muisti vasta sen jälkeen, että eihän ikkunoista näkisi mitään, kun niitä peittäisi laudat. Wendy huokaisi, mutta päätti hoitaa senkin asian myöhemmin. Nyt olisi mietittävänä aihe nimeltä, mitkä vaatteet kelpaisivat neidon uudelle emännälle?

Caroline istui jo aamiaispöydässä, hän ei nukkunut yöllä ollenkaan, muisteli vain menneitä ja tuijotti omaa kuvaansa peilistä. Rouva odotti kärsivällisenä, että hänen uusi avustajansa tekisi hänelle aamupalaa, mutta tiesi että tämä tulisi nukkumaan melko pitkään.

Yön aikana Carolinen silmät olivat muuttuneet punaisiksi, mikä tarkotti että valvominen ei tehnyt hyvää hänelle, ja että aikaa olisi enää todella vähän jäljellä. Ajatus sai naisen hymyilemään, mikä saattoi olla joidenkin mielestä sairasta, mutta Carolinen pienessä sairaassa päässä, ajatus oli upea ja hän odotti innolla, että pääsisi tyttäriensä luokse parempaan paikkaan.

Caroline ei reagoinut mitenkään, kun Wendy käveli ohi verenpunaisessa mekossaan. Wendy katsoi emäntäänsä ja häneen kytkettyä veripussia, joka roikkui telineestä.  Neito kuitenkin tiesi mitä Caroline oli kokenut ja, että hän oli erittäin vanha. Wendy jatkoi matkaansa suoraan keittiöön.

Hän otti jääkaapista kaikki aamupalatarpeet ja alkoi valmistamaan jotain herkullista, mutta helppoa aamupalaa, joka toivottavasti kelpaisi jopa Wendyn vaativalle uudelle emännälleen. Koko talo näytti päivänvalossa paremmalta, ja kaikki öiset ongelmat paljon pienemmiltä, mikä oli kaikkea muuta kuin huono asia.

Ulkoa katsottuna talo näytti asumattomalta, mutta ei missään nimessä kauhistuttavalta. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt, mitä salaisuuksia ja suunnitelmia se kätki sisäänsä...

Seuraavana aamuna Wendy ihmetteli, että hänen emännälleen valmistettu aamupala oli jäähtyneenä lautasellaan, joten päätti kurkistaa rouvan makuuhuoneeseen, missä hän makasi sängyllä tyttäriensä kuvat ja testamenttinsa käsissään. Caroline oli hymyillen nukkunut pois, ja oli paremmassa paikassa.

Näin loppui Caroline Jansleyn ja samalla koko Jansleyn suvun tarina, mutta uusi tarina, Fallin suvun tarina on juuri alkanut

---

Prologi oli hieman lyhyemmän puoleinen, mutta tulevaisuudessa osat on toivottavasti pidempiä. Antakaa palautetta ja ehdotuksia miten voisin kehittää tarinaa :)